Mun elämä

Elämää ei voi sanoilla kuvailla. Se on hetki hetken perään. Minuus on menneet hetket, nykyisyys ja tuleva yhteenlaskettuna. Ilman menneisyyttä ei voi tietää mihin on menossa.




Mun elämä on kaaos, se on aina ollut. Turhaksi kaikki menee vasta siinä vaiheessa kun en enää kontrolloi sitä kaaosta - mistään ei ota selkoa.

Mun tunteet on aina ollut yhtä mössöä. Oon aina ottanut nopeasti kiinni tunteeseen. Pienenä halusin olla jääkuningatar; halusin olla uskomattoman kaunis ja vakaa. Ilman turhia tunteita olisi helpompi elää, heikkouksia jääkuningattarella kun ei ole. Jääkuningatarta ei jätetä, hylätä, petetä - kuningatar on kylmän ylpeä, viisas ja itsenäinen. Eikä ikinä yksinäinen.

Haluan välillä kuolla, kukapa ei. Yön pimeinä tunteina rukoilen ystävää tappamaan minut, mullahan ei oo paikkaa tässä maailmassa. Mä en sopeudu tänne, mä tajuan liian hyvin kaiken turhuuden. Missään ei ole mitään järkeä jos syy ja seuraus on turhaa. Tärisen ja itken. Ystävä kertoo tarinoita ja rauhoittelee. Näen painajaisia. Silloin mun maailma on hirveä paikka elää.

Miksi mä sitten olen täällä? Koska ihmiset ovat turhuudessaan maailman mielenkiintoisin aihe. Koska ihminen on luonut kaksi maailman hienointa asiaa: tieteen ja taiteen. Rakastan oppimista ja tässä maailmassa oppii jotain joka minuutti. Vaikka välillä elämä tuntuu menetetyltä, tiedän, että sen jälkeen tulee kausi jolloin kukoistaa. Elämä kiinnostaa taas, välillä vähän liikaakin. För att överleva.

Kohtuuteen en ole ikinä pystynyt. En tunteissa, en ruuassa, en liikunnassa enkä taatusti puheen laadussa. Olen epätasainen ja epävakaa. Mun kallio on tasainen mutta uhkaa välillä murtua. Joskus se kallio tönäisee mut alas vain näyttääkseen että mä pääsen itsekkin ylös. Joskus sitä ei yksinkertaisesti kiinnosta. Emotionaalisesti haastava suhde. Silti se kallio on mulle maailma.

Vaikka kohtuus ja tasapaino on ihmiselämän ideaalitiloja, mä en ikinä siihen tule pystymään. Tähän löytyy yksinkertainen selitys: mä kyllästyisin tasaisesti etenevään liikkeeseen. Mä tarvitsen mun aaltoja. Mun elämä on aina perustunut rosoiseen kulmaan, ei suoraan tiehen.

Mä en pidä itseäni hienona ihmisenä. Välillä en pidä itseäni ihmisenä lainkaan, en mä ole kuin muut. Mä olen erilainen ja siksi tismalleen samanlainen. Värit ovat niin syviä, ette uskokkaan! Näkisittepä saman sinisen kuin minä, tai tuon tiilenpunaisen. Näkisittepä auringon kun se hohtaa kaikissa mahdollisissa ja mahdollisen ylittävissä väreissä, haistaisittepa vaaleanpunaisen. Näettekö tuon miljoonia vuosia vanhan valon taivaalla? Huomaistteko, kuinka vastaantulevan naisen tukka tuoksui kukilta? Huomasitteko sen kerjäläisen, joka hymyili, vaikkei ole nähnytkään hyvää päivää? Ette tietenkään.

Kel onni on, se onnen kätkeköön.

Mun elämä on hienoa. Ongelma on se, etten mä ole sen arvoinen.