Tungosta

Haluaisin olla kaunis.



Päässäni on tungosta. Se hyrisee ja hurisee, natisee liitoksistaan.

Voitaisiin lopettaa tämä pelleily. Ei tästä mitään tule.

Liian myöhään

Ulkona sataa tähtiä. Taivaalla näkyi tähdistä muodostunut nuoli ylöspäin. Se näytti mulle suuntaa, mun pitää päästä taivaisiin. Vähempi ei riitä. Taivas on mun suunta.

Tylsät päivät kääntyvät nurinpäin, mutta valitettavasti toisellakin puolella on typötylsiä päiviä. Odotan valkeita ja kuulaita öitä. Niitä iltoja, kun kaikki tuntuu kirkkaalta ja ajatus luistaa. Kuulas sunnuntai on unelmaa.

Täydellisessä maailmassa mulla olisi paikka ja aika olla - ihan vain Olla. Täällä mä olen hukassa. Mä en saa naruista kiinni, ja mulle nauretaan kun yritän niitä hapuilla. Toiset sanovat, että ne narut ovat jo käsissäni, mutta ne ovat harhaisia katseita ihmisiltä jotka eivät näe. Mä näen liian hyvin. Se tuo tuskaa.

Mun puutarha täyttyy orkideoilla ja liljoilla. Hopeaiset ruukut loistavat kilpaa kuun kanssa kun läiskyttelen vettä juurille. Täytyy kastella, että kasvaa. Ei saa unohtaa lannoitetta. Kukkani ovat syvemmän violetteja kuin kenenkään muun; niillä on verenpunaiset heteet. Se puna on mielestäni peräisin - kaikista niistä valtavista tunteista puristettu. Kuin tunteet olisi laitettu mehulinkoon, niin, verenpunaista sieltä tulee.

Hiljaisuutta odotellessa kirjoitan. Täällä, yön hiljaisuudessa, musta näkyy kirjoituspohjalla keskimääräistä selvemmin. Ajatukset pysyvät kasassa. En ole itkenyt pitkään aikaan. Alan padota asioita kuin majava konsanaan, mutta toisin kuin oikea pato, tämä tulee murtumaan.

Haluaisin kysyä ootsä okei, mutta mä tiedän että sä et vastaisi. Ja ei, et sä ole okei. Sun hiljaisuus on karmivaa, sen raakuus saa ihokarvatkin nousemaan. Se ei ole hiljaista vaikenemista, mä näen sen kyllä. Haluaisin huutaa sulle, että sä olet parasta ja pahinta mitä mulle on ikinä tapahtunut. Sä kuulet mua kyllä, mutta tänään sä et kuuntele. Sua ei kiinnosta. Entä jos yks päivä mä katoan, huomaatko sä? Mä haluaisin tietää, itkisitkö sä.

Joku päivä mä rupean halkeilemaan. Muutun hiekaksi ja tuuli vie mut palanen kerrallaan muualle. Se ei vie mua pois, se vie mut eri paikkaan.

Innostaako?

Aika kuluu nopeasti. Kaikki tapahtuu ilman, että pystyn siihen millään lailla vaikuttamaan. Nukkumisessa ei tunnu kohtuutta löytyvän: joko sitä nukkuu 17 tuntia tai ei ollenkaan.

Aloitin ranskan kielen opettelun itsekseni. Je m'appelle jne. Aloitin uuden maalauksen, se menee lahjaksi. Ruma siitä kyllä taitaa tulla, mutta onpahan jotain, mitä antaa.

Tänään kävi espanjalainen tyttö kylässä. Kiharapäinen neito kehui huoneeni maasta taivaisiin ja kysyi, että pidänkö muodista vai valokuvauksesta, kun seinäni on täynnä kuvia. Totesin, että en vain pidä keltaisista seinistä. Tyttö nauroi. Hän kertoi myös asuvansa natsineidon kanssa kaupungin vuokra-asunnoissa. Kämppiksen poikaystävä on kuulemma naurettavan stereotypinen skinhead.

Tänään ymmärsin, että se mitä ei ajattele, ei ole olemassa. Henkilökohtainen totuus on ja tulee olemaan. Kaikki eivät voi olla olemassa samaan aikaan. Muutenhan sitä kaatuisi.

Älä kaadu oppimatta siitä jotain. Buddhalaisuus on ehkä lähinnä sitä, mihin voisin ikinä uskoa. Ihanan vastavirta-ajattelua: hyvä elämä täytyy elää, ei siksi että pääsisi tuonpuoleiseen elämään lisää, vaan että saisi elämän kierron lopetettua. Hyvällä elämällä siis pyritään kuolemaan. Ah, miten valaisevaa!

Huomiosta, olemisesta ja näkymättömyydestä

Huomio. Kun jonkun tai jonkin asian mielenkiinto ja ajatus kohdistuvat sinuun.

Tänään olen miettinyt, että selviääkö ihminen ilman huomiota. Kaipaako ihminen aina palautetta olemassaolostaan ja tekemisistään? Onhan huomiotakin toki monenlaista, mutta onko negatiivinen huomio jopa parempi kuin ei huomiota laisinkaan? Joskus se on.

Joskus ainoa asia, jota henkilö oikeasti tarvitsisi, on oman itsensä huomaaminen. Mä olen tässä juuri tälläisenä. Se, että ei tarvitse muiden hyväksyntää ja huomiota oman olemisensa luomiseen on elintärkeää. Muuten muuttuu näkymättömäksi itselleen, ja vähitellen kaikki omat arvot ja mielipiteet menettävät merkityksensä. Ovathan ne näkymättömän, tarpeettoman ja olemattoman olennon ajatuksia.

Ei, ei ihminen selviä ilman huomiota. Ja minä olen ihminen.

Mun elämä

Elämää ei voi sanoilla kuvailla. Se on hetki hetken perään. Minuus on menneet hetket, nykyisyys ja tuleva yhteenlaskettuna. Ilman menneisyyttä ei voi tietää mihin on menossa.




Mun elämä on kaaos, se on aina ollut. Turhaksi kaikki menee vasta siinä vaiheessa kun en enää kontrolloi sitä kaaosta - mistään ei ota selkoa.

Mun tunteet on aina ollut yhtä mössöä. Oon aina ottanut nopeasti kiinni tunteeseen. Pienenä halusin olla jääkuningatar; halusin olla uskomattoman kaunis ja vakaa. Ilman turhia tunteita olisi helpompi elää, heikkouksia jääkuningattarella kun ei ole. Jääkuningatarta ei jätetä, hylätä, petetä - kuningatar on kylmän ylpeä, viisas ja itsenäinen. Eikä ikinä yksinäinen.

Haluan välillä kuolla, kukapa ei. Yön pimeinä tunteina rukoilen ystävää tappamaan minut, mullahan ei oo paikkaa tässä maailmassa. Mä en sopeudu tänne, mä tajuan liian hyvin kaiken turhuuden. Missään ei ole mitään järkeä jos syy ja seuraus on turhaa. Tärisen ja itken. Ystävä kertoo tarinoita ja rauhoittelee. Näen painajaisia. Silloin mun maailma on hirveä paikka elää.

Miksi mä sitten olen täällä? Koska ihmiset ovat turhuudessaan maailman mielenkiintoisin aihe. Koska ihminen on luonut kaksi maailman hienointa asiaa: tieteen ja taiteen. Rakastan oppimista ja tässä maailmassa oppii jotain joka minuutti. Vaikka välillä elämä tuntuu menetetyltä, tiedän, että sen jälkeen tulee kausi jolloin kukoistaa. Elämä kiinnostaa taas, välillä vähän liikaakin. För att överleva.

Kohtuuteen en ole ikinä pystynyt. En tunteissa, en ruuassa, en liikunnassa enkä taatusti puheen laadussa. Olen epätasainen ja epävakaa. Mun kallio on tasainen mutta uhkaa välillä murtua. Joskus se kallio tönäisee mut alas vain näyttääkseen että mä pääsen itsekkin ylös. Joskus sitä ei yksinkertaisesti kiinnosta. Emotionaalisesti haastava suhde. Silti se kallio on mulle maailma.

Vaikka kohtuus ja tasapaino on ihmiselämän ideaalitiloja, mä en ikinä siihen tule pystymään. Tähän löytyy yksinkertainen selitys: mä kyllästyisin tasaisesti etenevään liikkeeseen. Mä tarvitsen mun aaltoja. Mun elämä on aina perustunut rosoiseen kulmaan, ei suoraan tiehen.

Mä en pidä itseäni hienona ihmisenä. Välillä en pidä itseäni ihmisenä lainkaan, en mä ole kuin muut. Mä olen erilainen ja siksi tismalleen samanlainen. Värit ovat niin syviä, ette uskokkaan! Näkisittepä saman sinisen kuin minä, tai tuon tiilenpunaisen. Näkisittepä auringon kun se hohtaa kaikissa mahdollisissa ja mahdollisen ylittävissä väreissä, haistaisittepa vaaleanpunaisen. Näettekö tuon miljoonia vuosia vanhan valon taivaalla? Huomaistteko, kuinka vastaantulevan naisen tukka tuoksui kukilta? Huomasitteko sen kerjäläisen, joka hymyili, vaikkei ole nähnytkään hyvää päivää? Ette tietenkään.

Kel onni on, se onnen kätkeköön.

Mun elämä on hienoa. Ongelma on se, etten mä ole sen arvoinen.