Eihän mulle jää ketään

Kuoleman kylmät sormet

Sä tuut kuolemaan joka tapauksessa niin miksei katsella ensin ympärilleen?

Kuolema ei oo mulle luovuttamista, vaan unelma. Pakkomielle, päähänpinttymä.

Älä viitti.

Mä en oo vielä tehny mitään.

Toi on myös mun elämä.

Mä en ala elää muiden puolesta.

Mähän sua pyysin kertomaan. Pää räjähtää. Mutta itku ei tule.

Mua aliarvioidaan tai yliarvioidaan. Olis mukavaa tunnistaa itsensä ja omat piirteensä - tietäis asemansa suhteessa muihin ihmisiin. Onko se puolet toisista vai onko se 9-kertainen suhteessa muihin. Mitä mä ansaitsen, mitä mun kuuluis jo arvostaa.

Kaikkea saatua pitäis arvostaa.

Sun pitäis olla järkevämpi. Luotettavampi.

Suhun ei voi luottaa. Sä hypit paikasta toiseen ja suunnitelmat muuttuu. Sun varaan ei voi laskea ja suunnitelmia on mahdoton tehdä sun kanssas. Kasva aikuiseksi, sun pitäis tajuta, että elämässä on muita jotka kärsii sun temppuilusta. Onko kaikki aina pakko jättää viime tinkaan? Sun pitäis suunnitella paremmin. Miksette muka voi? Mikset sä sitten tehnyt sitä aikasemmin? Miten niin ei ole?
-Äiti

Ei se musta ollut kiinni. Tää alkaa olla raskasta.

Antakaa mun olla vapaa. Ainoa asia, mitä mä olen halunnut.
Ja tavallaan pelännyt.

Mut vanhempien asettamat rajat ei ole niitä, mitä mä haen. Haen jotain erilaista. Läheisempää, rakkaampaa, vapaampia rajoja. Rajoja jotka antaa mun olla mitä mä olen, mutta puitteissa. Kehykset on hyvä olla.
Muuten mä tulen hulluksi.

Turvaa. Vittu antakaa mulle turvaa.