Itsekästä

Oli aika, jolloin halusin jakaa kaiken. Kun vihdoin löysin ihmisen, joka kuuntelee, on kärsivällinen ja minulle äärimmäisen rakas, mitä tein? Puhuin. Puhuin ja puhuin, mutta vain ja ainoastaan itsestäni. Oli niin vapauttavaa vapauttaa kaikki se paska mitä pään sisällä pyörii päivästä toiseen. Ja ah, kuinka se tuntuikaan keveyttävältä. Ihan kuin olisi saanut siirrettyä ongelmat sanojen mukana sille toiselle.
Mutta ei. Ongelmat eivät aina kevene jaettaessa. Ihan kuin ilo, myös suru kertoontuu jaettaessa. Eihän siitä kenellekkään ainakaan hyvä mieli tullut.
Tajusin, ettei ole reilua vaan heittää sitä kaikkea muiden niskaan. Lopetin puhumisen. Ihan
kokonaan. Parempi näin, ajattelin. Ajattelen niin vieläkin. Miksi, miksi ihmeessä olisi parempi tuottaa huonoa oloa myös muille? Ei tämä niille kuulu. Mulla vain on paska olo.
Niin, päädyin täydelliseen puhumattomuuteen. Joo, mullekki kuuluu hyvää. Hahah joo. Ei mitään ihmeellistä. Kaikki on niin kuin ennenkin. Joo. Ei, ei ei ei. Joo. Hahah. Joo hyvää yötä. Auta mua.
Yksi rakas sanoo, että on kamalaa elää kun en kerro mitään itsestäni. En kuulemma jaa enää mitään. "Tuntuu ettet sä luota muhun." "Kyllä mä luotan suhun ja sun pitäis tietää se" "Arvaa paljonko noi sanat painaa, kun mä en tiedä yhtään mitä sun elämässä tapahtuu? Mä rakastan sua ihan helvetisti." "Mäki sua."