Kun risteys muuttuu umpikujaksi

Ajattelussani on tukos. Tulppa, joka lyö oven kiinni kaikelle kauniille ja rauhalle. Se ei anna mun hengittää vapaasti, se yrittää tukahduttaa. Aivoista se lähtee liikkeelle. Kun pää temppuilee, ei keholla ole muuta vaihtoehtoa kuin seurata perässä. Ja vapista pelosta.

Eilen olin vakuuttunut siitä, että kaunis halveksii minua. Missä järki? Pelottaa, pelottaa niin paljon. Tämä maailma murskaa viimeisetkin asiat, mitä mulla on. Multa on viety jo kaikki, älä vie tätä enää. Anna mun kerrankin olla.

Tänään täytyy nukkua. Eilen nukahdin neljän tunnin jälkeen vain herätäkseni muutaman tunnin kuluttua täysin uupuneena. Nukkua olisi saanut, muttei pystynyt. Turrutan itseni tupla-annoksella kaikkea tainnuttavaa, mitä minulla on. En halua ajatella.

Itkettää

Haluaisin mennä. Ei saa mennä. Saako?

Elämä ja kuolema eivät ole vastakohtia, vaan yksi kokonaisuus. Osat ovat jokaisella erilaiset. Minun palkkini on tänään violetti. Sen värissä on kaikuvaa hiljaisuutta.

Au. Au. Miksi sä satutat mua? Sun pitää oppia. Oppia, että elämä ei oikeasti ole hienoa. Se sattuu tänään ja se tulee sattumaan myös huomenna. Ainoa mitä voi tehdä, on oppia olemaan vahvempi.

Mulla ei ole sydäntä jäljellä. Se on murtunut kuin kallio aallokon siihen iskiessä: hiljalleen, muru kerrallaan. Mä en osaa kertoa sulle, kuinka kaunis sä olet. Miksi elämä rankaisee niitä, joita sen pitäisi suojella? Miksi kukaan ei huuda täällä? Rakas, kaikki on väärin. Tule takaisin, jooko. Sä tarvitset tilaa, mä tarvitsen turvaa. Kumpi voittaa?

En minä.

Mulla ei ole ketään, kenelle puhua. Ei näitä asioita voi sanoa ääneen ilman kauhistumisia, mitä sä oikein puhut, älä viitti.

Itkettää. Kaunis sanoo ihania asioita, enkä voi lopettaa kyyneleiden virtaamista. Pysy siinä ikuisesti, pysythän?

Tänään

Onni. Nyt! Näinä päivinä miettii, kuinka mikään asia on voinut harmittaa.

Runonlausuntaa tupakkapaikalla ja suudelmia sängyssä. Tänään en päässyt kouluun saakka, täytyi jäädä sänkyyn kauniin viereen.