Kuuntelen juuri riitelyn ääniä. Vihaan sitä, vihaan vihaan vihaan. Se on melkeinpä vastenmielisintä maailmassa.
Olen se henkilö, joka osaa sanoa pahasti mutta pelkää riitelyä yli kaiken. Annan anteeksi mitä vain, kunhan ei tarvitse riidellä ja tuntea huonoa mieltä jostain asiasta. Pelkään sairaanomaisesti hylätyksi tulemista. Tai sitä, että ystäväni eivät halua olla kanssani. Olen varmasti liian tylsä, valittava, ruma, lihava ja ärsyttävä. Ehkä he ovat ystäviäni säälistä.
Lapsuudessani minulla ei ollut ystäviä, ja nämä tunteet kumpuavat luultavasti sieltä. Minussa on palava halu miellyttää muita ihmisiä. Siksi minulle on hyvin tärkeää, että tiedän tilanteen "etiketin". En halua uusiin tilanteisiin, joissa en tiedä miten toimia. Saattaisin tehdä jotain naurettavaa, jotakin väärin ja tadaa - jäisin taas ilman ystäviä. Todellisuudessa näin ei varmaan ole, mutta on vaikea sopeutua johonkin muuhun ajatukseen.
Pään sisäinen riitely riittää minulle varsin hyvin, kiitoksia vain. Sekava pää saa vahvimmankin ihmisen horjahtamaan, saatika heikomman puoleisen.
Onneksi saan olla heikko. Minulla on ystäviä jotka antavat minun sanoa pahasti, olla tylsä, läski, ruma ja ärsyttävä ja vielä rakastavatkin minua. Ihmetyyppejä.
