Raivo on rakkauden sivutuote

Ei minussa voi (saa) elää kukaan

olen jo kuoleman oma

Kuinka kivi voisi synnyttää?

Aamuisin herään pahoinpideltynä raiskattuna mustelmilla

Iltaisin vuodan verta kynnet lohkeaa

Voisin kaatua portaikossa.

Lasarus

Se joka katsoo ja näkee vain kauneutta, tuntee kiihkoa
se joka huumaantuu tavuistani
lapaluistani, kapeista huulistani
jolle ongelmani ovat kasvattavia, rakastettavia, lähentäviä
Sinä olet minun.

Ei!
Tarvitsen sen joka huomaa
jokaisen uurteen täynnä paskaa
jokaisen avuttoman typerän pelokkaan
ja joka katsoo silti

Rakkaus on saastaa sielussa. Keittäisitkö kahvia?

Kauan sitten

Tähtien lapsi huutaa: "Ei, ei, ei, EI, ei!"
Kuka häntä kuulisi? Kuvottava kuin mikä.
 
Huora näkee taivaan
kuulee vain meren

Ei meillä ole merta täällä

Huora tuntee syövyttävän hiekan
hiekasta tulee muodostumaan ruman vertauskuva
ei hiekkaa

Mikä hyöty olla hyvä jos on hyödytön? Pahat ja rumat ja säädyttömät sentään tekevät jotain.

Kipeä

Marraskuu

Rinnassani on kuuma sininen tähti
joka polttaa rintani karrelle
voi rakas, annat niin paljon voimaa
kykenen kaikkeen
ja silti säteesi näännyttävät minut
syövyttävät henkitorveni puhki

Minun täytyy kertoa
kuinka paljon mahtuu ihmiseen
olosta tulee hailakan soikea
elämäni ja ajatukseni kuplivat
keltapäinen ihmismeri saa minut nauramaan

Tammikuu

Rinnassani on saippuaa
joka erottaa minut maailmasta
uuteen valoisaan sumuun
kaikki on niin suorakulmaista

Ihminen pelottaa minua
vieressäni se avaa suunsa
sulkee sen
samalla sen ilmeet juoksevat huolestuneena kehää
havannoin ihmistä havaitsematta ihmisyyttä

Kulunut aika

En tiedä mitä rinnassani on
jos siellä on jotain, on sekin yhtä jäässä
kuin runoni riemusta ja rakkaudesta
jotka kolisevat huutaen entisestä kodistaan

Huoran katse on kylmä

Söin itseni loppuun.
Sinä! Sinunhan piti elää ikuisesti.

En haista sitä tuulta jonka pitäisi johdattaa
viedä edes jonnekkin
En näe eteeni laisinkaan

Sotkin kaiken
potkin palasiksi, tahtomattani, varmaan tahallani, olen syntynyt palamaan
ja kuolemaan
en osaa elää ilman kaaosta
myrskyn sydämessä olen onnellinen
samalla poltan metsän ympäriltäni
en jätä mitään eloon
edes vesi ei uskalla virrata tuhkani keskellä

Nautintoa löydän ainoastaan äärirajoilta
Olen tyhjä koska olen täysi (kuuntele minua! olen täydellinen)
Olen rakastettava koska minua vihataan (muista sadut, muista unelmat!)

Halveksuntaani ei voita kukaan, minä en voita ketään

Loppupeleissä taidan jäädä täysin yksin. Miksi en?

Tahto tappaa

Kurkusta kiinni ja katuojaan
rikettä rikkeen perään
särkyviä osia
"Apua, olen rikki!"

Miellyttäminen on taitolaji.

Kuume nousee ja lääke kateissa. Rakastuin läpinäkyvään, enkä osaa enää suoriutua.
Heitä  minua kivellä päähän! Isolla, terävällä, raapivalla! Turruta pääni!
Huutoni kaikuu ja seinät kaatuvat mukanani alas. Yritän ottaa tukea betonista unohtaen kaiken olevan kateissa. Naamiointia! Sitä tämä maailma on.

En kykene muutokseen, en halua muuttaa. Tämä on koti, tämä on kaatopaikka. Rakkaani, jolle raapustan vihani ja mustuuteni kokonaisena. Paikka, jonne et yletä. Et katseella, et kosketuksella, tämä on minua. Olen minä.

Kesään mennessä lienen jo kadonnut. Menetän värini ja hajuni, ääneni vaimenee ja kosketukseni muuttuu väreiksi. Maailma on enää vaniljaa.

Kerran juoksin perässäsi lähes alastomana, korttipakka kädessäni. Juoksin kymmenen metriä, ehkä enemmän, kunnes pakka valahti käsistäni. Haravoin kortteja kylmillä sormillani kostealta soralta. Kuninkaat nauroivat minulle! Uskotkos, nauroivat niin ivallisesti, että sydäntä kylmäsi. Se irroitti minut täältä, järjestä, (kaikesta!), pakan otteesta.
Pysähdyin ja hyvästelin. Käännyin puron rantaan, virtaavan viileän veden ääreen. Päätin hukuttautua kiviin, sammaleeseen ja itseeni. Sytyin tulen ja kuulin äänesi (se on pienuudessaan suurinta mitä olen kokenut tai tuntenut sisälläni).

Ja maailma olikin vain ivaa
sydämentykytystä, naurua ja sumua
olo oli soikean hailakka, tiedätkös?
Tunsin kuinka olemukseni huusi katsomaan minua
tuota mustiinpukeutujaa ja tuota melodramaattista esitystä
jossa taiteilin strapetsilla elämän ja kuoleman välillä

Ei sekään minua tappanut! Kai.

Kuolemantoive jääköön, rakastaa voi kuolemaa ja elämää samaan aikaan.
Valo välkehtii ja muistan olevani olemassa
vaikka hetki sitten sanoin että en ole muuta kuin sumun ympäröimä vesi,
jonne harvakseltaan mitään eksyy.

Lopetathan minut rakas? En haluaisi sinulle mitään pahaa.

Automatkalla

Ja siinä hetkessä näit minut
kuin minulla olisi suu silmät ja lantio
kuten et olisi minua ennen nähnyt,
oikeasti katsonut
(himolla ja tunteella ja kivulla)

Siinä tiivistyi luopuminen menetys ja rukoilu
vaihdoimme rooleja
mutta aika ei pysähtynyt kuten se ennen teki
hetki jäi ja minua nauratti

Sait stereot hiljentymään ja suut aukenemaan
minut hetkeksi miettimään

Nyt antaudun elämälle
jollekkin, joka on aitoa siinä hetkessä
ei etukäteen
eikä varsinkaan liian myöhään