Tahto tappaa

Kurkusta kiinni ja katuojaan
rikettä rikkeen perään
särkyviä osia
"Apua, olen rikki!"

Miellyttäminen on taitolaji.

Kuume nousee ja lääke kateissa. Rakastuin läpinäkyvään, enkä osaa enää suoriutua.
Heitä  minua kivellä päähän! Isolla, terävällä, raapivalla! Turruta pääni!
Huutoni kaikuu ja seinät kaatuvat mukanani alas. Yritän ottaa tukea betonista unohtaen kaiken olevan kateissa. Naamiointia! Sitä tämä maailma on.

En kykene muutokseen, en halua muuttaa. Tämä on koti, tämä on kaatopaikka. Rakkaani, jolle raapustan vihani ja mustuuteni kokonaisena. Paikka, jonne et yletä. Et katseella, et kosketuksella, tämä on minua. Olen minä.

Kesään mennessä lienen jo kadonnut. Menetän värini ja hajuni, ääneni vaimenee ja kosketukseni muuttuu väreiksi. Maailma on enää vaniljaa.

Kerran juoksin perässäsi lähes alastomana, korttipakka kädessäni. Juoksin kymmenen metriä, ehkä enemmän, kunnes pakka valahti käsistäni. Haravoin kortteja kylmillä sormillani kostealta soralta. Kuninkaat nauroivat minulle! Uskotkos, nauroivat niin ivallisesti, että sydäntä kylmäsi. Se irroitti minut täältä, järjestä, (kaikesta!), pakan otteesta.
Pysähdyin ja hyvästelin. Käännyin puron rantaan, virtaavan viileän veden ääreen. Päätin hukuttautua kiviin, sammaleeseen ja itseeni. Sytyin tulen ja kuulin äänesi (se on pienuudessaan suurinta mitä olen kokenut tai tuntenut sisälläni).

Ja maailma olikin vain ivaa
sydämentykytystä, naurua ja sumua
olo oli soikean hailakka, tiedätkös?
Tunsin kuinka olemukseni huusi katsomaan minua
tuota mustiinpukeutujaa ja tuota melodramaattista esitystä
jossa taiteilin strapetsilla elämän ja kuoleman välillä

Ei sekään minua tappanut! Kai.

Kuolemantoive jääköön, rakastaa voi kuolemaa ja elämää samaan aikaan.
Valo välkehtii ja muistan olevani olemassa
vaikka hetki sitten sanoin että en ole muuta kuin sumun ympäröimä vesi,
jonne harvakseltaan mitään eksyy.

Lopetathan minut rakas? En haluaisi sinulle mitään pahaa.