Ulkona sataa tähtiä. Taivaalla näkyi tähdistä muodostunut nuoli ylöspäin. Se näytti mulle suuntaa, mun pitää päästä taivaisiin. Vähempi ei riitä. Taivas on mun suunta.
Tylsät päivät kääntyvät nurinpäin, mutta valitettavasti toisellakin puolella on typötylsiä päiviä. Odotan valkeita ja kuulaita öitä. Niitä iltoja, kun kaikki tuntuu kirkkaalta ja ajatus luistaa. Kuulas sunnuntai on unelmaa.
Täydellisessä maailmassa mulla olisi paikka ja aika olla - ihan vain Olla. Täällä mä olen hukassa. Mä en saa naruista kiinni, ja mulle nauretaan kun yritän niitä hapuilla. Toiset sanovat, että ne narut ovat jo käsissäni, mutta ne ovat harhaisia katseita ihmisiltä jotka eivät näe. Mä näen liian hyvin. Se tuo tuskaa.
Mun puutarha täyttyy orkideoilla ja liljoilla. Hopeaiset ruukut loistavat kilpaa kuun kanssa kun läiskyttelen vettä juurille. Täytyy kastella, että kasvaa. Ei saa unohtaa lannoitetta. Kukkani ovat syvemmän violetteja kuin kenenkään muun; niillä on verenpunaiset heteet. Se puna on mielestäni peräisin - kaikista niistä valtavista tunteista puristettu. Kuin tunteet olisi laitettu mehulinkoon, niin, verenpunaista sieltä tulee.
Hiljaisuutta odotellessa kirjoitan. Täällä, yön hiljaisuudessa, musta näkyy kirjoituspohjalla keskimääräistä selvemmin. Ajatukset pysyvät kasassa. En ole itkenyt pitkään aikaan. Alan padota asioita kuin majava konsanaan, mutta toisin kuin oikea pato, tämä tulee murtumaan.
Haluaisin kysyä ootsä okei, mutta mä tiedän että sä et vastaisi. Ja ei, et sä ole okei. Sun hiljaisuus on karmivaa, sen raakuus saa ihokarvatkin nousemaan. Se ei ole hiljaista vaikenemista, mä näen sen kyllä. Haluaisin huutaa sulle, että sä olet parasta ja pahinta mitä mulle on ikinä tapahtunut. Sä kuulet mua kyllä, mutta tänään sä et kuuntele. Sua ei kiinnosta. Entä jos yks päivä mä katoan, huomaatko sä? Mä haluaisin tietää, itkisitkö sä.
Joku päivä mä rupean halkeilemaan. Muutun hiekaksi ja tuuli vie mut palanen kerrallaan muualle. Se ei vie mua pois, se vie mut eri paikkaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti